Nyt se loma alkoi.
Taivaallista. Olen odottanut sitä kuin kuuta nousevaa. Ohjelmassa koomausta ja mitääntekemättömyyttä. Ainakin ensimmäisen viikon verran.
Lepo!

Miksi maailma on usein vaan niin vaikea?

Taasko maanantai ja sataa samaa rataa
viikot valuu ruumis hiljaa hajoaa
taasko maanantai ja sataa ansaan juuttuu maahan
sortuu syviin vesiin katoaa

Miksei loma jo tule

Joskus elämä on itkettävän ylitsepääsemättömän pelottavaa.

Pelottaa se, että optimismi loppuu. Pelottaa, että jossain pisteessä en jaksa enää yrittää, että en jaksa enää uskoa. Pelottaa, että siitä ei ole enää paluuta. Pelottaa, että optimismiin ei voi sen jälkeen enää palata. Pelottaa mitä maailma sen jälkeen on. Mitä sitten on kun voimat loppuu?