Sisarusrakkautta

Kun on riittävän paljon tullut maahan lyttääviä juttuja, ei oikein kestä uusia romahtamatta. Järki kertoo vielä miten asiat on, mutta tunteet eivät kestä. Tunteet ovat sitä mieltä, että huomista ei ole. Onneksi tuo olotila ei kestä loputtomasti. Matala perusvire aiheuttaa sen, että hyvän olon rakentamiseen menee aikaa ja se romahtaa kovin helposti. Se myös aiheuttaa sen, että aallonpohja on todella syvä kohdalle sattuessa.

Olen joskun todennut, että minun elämäni noudattaa Murphyn lakia. Kun jotain pahaa tapahtuu, niin sitten tapahtuu muutakin. Jossain on se sanonta, että niin suurta taakkaa ei lasketa hartioille, mitä ei jaksa kantaa (taisi olla kai raamattu). Olo on nyt kuin muurahaisella, jonka on vaan pyristeltävä selvitäkseen. Ei oikeasti jaksaisi, mutta ei ole muuta vaihtoehtoa koska litistyminen kiven alle on tapahtumassa ihan just.

Mentalnote: Älä vastaa väsyneenä puhelimeen.

Mustaa

Mä en nyt jaksais tätä elämää.

Nilkkailua

Kävin fysioterapeutilla.
Nilkka on poksunut reilu puoli vuotta ja noin puoli vuotta kipeästi. Juuri ennen täyttä nilkan ojennusta, tulee sen sisällä nuljahdus ja kuuluu poks. Jos nilkkaa ei ole rasittanut useampaan viikkoon mitenkään ei poksahdus satu. Jos sitä on rasittanut, on seisonut puolivarpailla tai varsinkaan tehnyt balettia yhden tunnin verran, on nilkka kipeä ojennettaessa ja turpoilee.

Fysioterapeutti tarkasti jänteet ja limapussit ja liikkuvuudet ja paineluarkuudet ja kaikki mahdolliset. Käski mennä ortopedille ja röntgenkuviin. Epäilyssä on, että nilkan sisällä on luupala. Tarkoittaa sitä, että vaihtoehtoina on baletin lopettaminen kokonaan tai leikkaus. Puhui kovasti siihen malliin, että leikkauksessa ei ole järkeä kun en tee balettia ammatikseni. Ymmärrän ihan. Sanoin kun se kysyi, että baletista pystyn luopumaan, kokonaan tanssimisesta en koskaan. Olisi itkettänyt.

... jaa. Ei se näköjään olekaan.

Katastrofiohi

Asioita on kai sovittu. Sovinto tehty. Vielä on kovin ruvella ja arvilla oleva olo. Lapsena kaikki parantui nopeammin.

Olin ennen sitä mieltä, että on olemassa happily ever after. Tietysti arjen normaalein vastoinkäymisin, mutta kuitenkin. Että voisi olla piste, jossa olisi kasvanut, kokenut, ymmärtänyt, taistellut riittävästi, että voisi elää loppuelämänsä jotakuinkin rauhallisesti ja onnellisena.

Meillä ehkä kuitenkin on vain tämä hetki. Jos olet onnellinen nyt; tässä hetkessä, tässä minuutissa, elä se kuin et olisi koskaan elänyt. Uusi katastrofi on odottamassa niskaan hyökkäämistä nurkan takana. Välillä miettii, että onko missään enää mitään järkeä.

Jäämme odottelemaan onnellisia hetkiä.

Sataa sataa ropisee

Kummallista miten vesisade vaikuttaa mieleen.

Tänään on ollut kovasti syksyolo. Toisaalta on nukuttanut kovasti. Sateella on ihanaa kaivautua kotona lämpimän viltin alle teemukin ja hyvän kirjan (tai tietokoneen) kanssa. Toisaalta taas tekee mieli kävellä läpi sateen ja antaa sen tippua päähän. Tänäänkin oli sateenvarjo mukana, mutta en taas sitä käyttänyt kun pätkän matkaa. Tykkään kävellä sateessa.

Vaikka väsyttää valon puute, niin olo on jollain tavalla erilainen kuin keväällä. Monille vaikeinta aikaa on syksy. Minulle se on yleensä ollut kevät. Tänään ei ollut oloa, että aamulla ei vaan saa noukittua itseään maailmaan.

Aika

Aikataulut on vaikeita.
Varsinkin tanssiopistojen. Olen nyt jo jonkin aikaa yrittänyt arpoa tanssiaikataulua eli balettitunteja, tanssiryhmän tunteja, muita menoja ja sosiaalisuutta. Kuinka paljon ja mitäkin haluan, kuinka saan ne kalenteriin ja miten jää aikaa myös olla tekemättä mitään. Sosiaalisuutta on ehdottomasti oltava edellisiä vuosia enemmän. Lupasin itselleni joskus, että kun gradusta ja harjoittelusta työn ohella selviän, niin sitten ehdin nähdä kavereita enemmän. Ja on ollut valtavan mukavaa raahata kavereita oluelle ja ehtiä istua ja höpöttää kunnolla. :o)

Lepoa

Tähän viikonloppuun on mahtunut lepoa. Olo on ihan hyvä. Hassua on, että lepoa on ollut koko ajan, mutta vasta nyt se alkaa tuntumaan levolta.
Ehkä se johtuu siinä, että nyt minä tiedän missä minä seison. Missä menevät minun rajat.

Leivoin pullaa ison kasan perjantaina. Hassua on kun toinen keittiössä suhaaja tykkää laittaa ruokaa ja tekee sen vaan niin Paljon Paremmin, niin minulle iskee leipominen. Osaan laittaa perusruokaa, mutta maustaminen menee vähän arpapelillä, enkä kovin usein innostu itsekseni kokkailemaan. Leipominen taas on aina kivaa ja soveltelen ja parantelen reseptejä koko ajan. Luulisi että ruoanlaitto ja leipominen käyttäisivät jotenkin samaa skilliä.

Ystävyys

Tiedättekö sen lämpimän tunteen kun ystävän kanssa nauraa? Tiedättekö miltä tuntuu kun on läheinen ystävä? Tiedättekö turvallisuuden kun on ystävä, jonka seurassa osaa olla oma itsensä? Tiedättekö miltä tuntuu kun voi luottaa johonkuhun?

Tiedättekö miltä tuntuu kun monen vuoden ystävyys vedetään jalkojen alta puolihuolimattomasti? Loukkaa enemmän kuin koskaan olisin osannut ajatella, että monen vuoden ystävyys on vedettävissä helposti pöntöstä alas. Mikään mennyt ei merkitse mitään. Kaikki on ollut valhetta.

Mutta en usko, että ystävyyttä kannattaa jatkaa jos ystävä kykenee sanomaan, että ystävyys, jaksaminen, monta kertaa willpon polttaminen toisen puolesta ei merkitse mitään. En usko, että ystävyys on ystävyyttä jos toinen kokee olevansa aina oikeassa. En usko, että ystävyyteen tuhlatut hetket ovat järkevästi kulutetut jos aina pitää puhua toisen kielellä, toisen termeillä, jos ystävä ei koskaan suostu puhumaan sinun kielelläsi. Jos edes yksittäisellä sanalla ei voi olla oikea merkitys sillä tavalla kuin sinä sen olet oppinut.

Joskus luulin, että ystävyys oli ystävyyttä. Hauskoja, kivoja, tärkeitä, kevyitä, nauravia, helppoja hetkiä oli ihmiselämän iloksi. Vaikeissa hetkissä ei kiinnostus toisella riittänyt.

Tästä blogista näyttää tulleen pahan oloni kaatopaikka. Suonette anteeksi.