Joulu

Joulu on suoritettu.
Olen pohdiskellut viime päivinä joulun -tai lähinnä joulun aikaan suoritettavien rituaalien järkevyyttä.

Nro 1 Perhejuhla
Äitiä on mukava nähdä ja tykkään äidistäni oikeasti kovasti. Meidän elintapamme vaan ovat kovastikin erilaiset ja muutama päivä kahdestaan samassa kämpässä alkaa käydä hermoille. Äidistä yhdessä tekeminen olisi saman telkkariohjelman katsominen tai samaan aikaan kirjan lukeminen (ilmeisesti). Minä taas harvemmin haluan katsoa niitä ohjelmia telkkarista, joista äiti pitää ja mieluummin juttelisin tai tekisisn jotain yhdessä. Ja minä olen tottunut olemaan päivän aikana selvästi sosiaalisempi ja aktiivisempi kuin äiti, jolle riittää päivän sisällöksi kirjan lukeminen.

Nro 2 Lahjat
Sain joululahjaksi taas kovasti tavaraa, millä en vaan tee mitään. Tuntuu järjettömältä, että ihmiset käyttävät rahaa esim. ostaakseen minulle lumiukko-kuusenkoristeita. Tai kaulakorun, jota en voi kuvitellakaan laittavani kaulaani (harvemmin muutenkin käytän kaulakoruja). Arvostan kovasti muistamista. Sitä, että tätini on nähnyt vaivan hankkiakseen ne lumiukot ja paketoidakseen. Mutta eikö yhtähyvin olisi voinut vaikka paketoida kortin, jossa lukee vaikka että sinä olet kiva. *materialismi allergia*

Nro 3 Jouluruoka
Suomalainen jouluruoka on ihan hyvää. Ei mitenkään mielestäni parasta juhlaruokaa maailmassa tms. mutta ihan hyvää. Mutta miksi ihmeessä sitä pitää sitten tehdä niin paljon, että kun päästää laatikoiden pohjalle asti tai kinkun luuta kaluamaan niin jouluruokaa valuu korvistakin ulos. Eikös sitä voisi syödä vaan silloin jouluaattona ja mahdollisesti joulupäivänä ja sitten suosiolla tehdä jotain muuta ruokaa?

No joo. Tämä joulu on mennyt ehkä vähän hassusti päin. Ensijouluna voisi olla jotakin muuta. Kyllä joulu oikeesti on kumminkin ihan jees.

Töit

Harjoittelu on loppu ja nautin valtavasti työskentelystä omassa päiväkodissa. On vaan niin palkitsevaa tehdä työtä, jossa minusta on hyötyä, jossa minulle on oikeasti töitä ja jossa voi sanoa olevansa hyvä. Hurjaa kehua itseään näin, mutta kukas sen kissan hännän nostaa jos ei kissa itse. Sitä paitsi lapset ovat vaan yksinkertaisesti ihania.

Harjoittelua

jäljellä 1 päivä ja risat. Sitten takaisin omaan päiväkotiin. Selvisi myös valmistumisbyrokratian kiemurat. Ehtii byrokratia toimia jos mitään kummallista ei tapahdu, niin että 12.12 publiikissa voisin sitten paperin pokata.

Eilen tuli kovasti kiitosta täältä harjoittelupaikasta. Tituleerasivat parhaaksi harjoittelijaksi ikinä. (Tosin en kyllä sitten tiedä millaisia harjoittelijoita niillä täällä on ollut kun minulle eivät meinanneet alkuun edes keksiä tekemistä, vaan itse piti urakalla nyhtää.)

Unityö

Hassua miten nykyisin tuntuu, että unta ei saa riittävästi millään. Taas viime yönä nukuin 10 tuntia. Yleensä 7-8 tuntia riittää ihan hyvin. Varmaankin se on tuo valon määrä. Ja vaikutusta on varmaankin myös harjoittelupaikalla. On kovin väsyttävää kun ei oikein tiedä mitä sinulta odotetaan tai kun ei oikein ole töitä tehtäväksi. Onneksi harjoittelu loppuu keskiviikkona ja omaan päiväkotiin pääsee torstaina.

Valoa ja tanssia kansalle

Valon ja tanssin määrä on suoraan verrannollinen mielialaan.

Eilen oli perinnearkun iltamat. Käheää musiikkia soitti Jouko Kyhälä & Saalas, tanssilattia oli ja paljon kivoja ihmisiä, joiden kanssa tanssia. Aamulla töihin meno vasta yhdeksäksi ja ehti nähdä auringon ennen toimistoon sulkeutumista. Me likes :o)

Mikä siinä on...

että tarvitaan vain muutama harmaan sateinen syksypäivä, niin mieliala tipahtaa polven korkeudelle?

Mikään ei ole sen huonommin kuin kuukausi sitten, mutta mieliala on ihan erilainen. Onneksi ikä teettää sen, että tunnistaa olon johtuvan ihan vaan valon määrästä. On kivaa, ettei ole koko syksyä ja talvea vakuuttunut siitä, että koko maailma vihaa. Mieli on matala, mutta ei oikeastaan ihan niin matala kuin vielä viime syksynä ja aiemmin. Jostain on tullut luottamus, että minullakin on oma paikkani tässä maailmassa ja välittävät ihmiset on olemassa.
Silti hoitona tällä hetkellä kirkasvaloa ja hyvää kahvia.

Jaa ja maniaa

Jaa. Alkaapas maniasta olla jo jonkin aikaa.

Lähinnä tänne piti kirjoittaa pohdintaa Jouni Prittisen liikemateriaalista. Tykkään yleensä Prittisen tekemistä biiseistä. Niissä viehättää se jonkinlainen keveys, voima ja juurevuus, jotka syntyvät kun kansantanssin liikekieleen yhdistetään nykärivaikutteita. Prittiseltä oli Maniassa teos "Omistettu käsille". Teoksen idea oli hyvä, liikekieli toimi ja tanssijat osasivat ihan ottaa sen haltuunsa. Jokin kuitenkin oli teoksessa valjumpaa kuin aikaisemmissa. Biisissä oli hyvin Prittiseksi tunnistettavia liikkeitä: esim. jalan nosto n. 90 asteeseen, joka sitten potkaistaan viime hetkellä fleksissä vielä ylemmäksi.

Tanssijat olivat Tampereen ammattikoulutuksessa olevat 2 tyttöä ja yksi poika. Jäin kaipaamaan jotenkin kansantanssin juurevuutta heidän liikkeestään. Vaikka koulutus on kansantanssijakoulutus, näyttää tanssijoiden liikelaatu enemmänkin nykytanssilta kuin kansantanssilta. En osaa tarkemmin erotella mikä liikkeestä jäi "puuttumaan", vai onko kyse vain tanssijoiden nuoruudesta. Jollain tavalla maan käyttö ja liikkeiden toisiinsa "juurruttaminen" oli erilaista kuin kansantanssissa ja se vei kaikkein herkullisimman terän Prittis-tyylin liikkeistä.

Olen nähnyt Prittisen tekemää materiaalia myös nykytanssijoiden tekemänä. Se näytti lähinnä nykytanssilta ja siitä puuttui se jokin, mikä tekee Prittisen biiseistä erilaisia ja nautittavia. En tiedä mikä siinä on, mutta minusta Prittisen tyyli on paljon ilmaisevampaa ja herkullisempaa kansantanssijoiden tekemänä. (Ja tykkään kyllä yleensä nykytanssista.)

Tanssimania

Tanssimania oli

Perjantaina koko festarille lähteminen arvelutti. Väsytti viikon jäljiltä valtavasti ja stressi ei suostunut yrityksistä huolimatta oikein karisemaan koko viikonloppuna yrityksistä huolimatta.

Ensimmäisenä ohjelmassa oli Tsuumin Maamme laulut. Vähän ihmetyttää miksi ohjelmassa luki tsuumin prokkis kun koko hoito pyöri kovin vahvasti Kurkisuonion ympärillä. Tsuumin naisten tekemistä jutuista tykkäsin Tosi paljon. Ikävä vain, että Kurkisuonio tuotti pettymyksen ja ahdistuksen ja lopulta lähes hädän miksei homma jo viimeinkin lopu. Kavereilta piti jutun jälkeen varmistaa oliko lavalla todellakin ollu kyseinen henkilö. Olen hänen biisejään kuullut vain muutaman treenimusiikkina ja ihan pitänyt niistä. Nyt en voinut kuin yrittää olla keskittymättä hänen ääneensä. Ääni kuulosti kireältä, väkisin tuotetulta. Kaikki korkeat kohdat melodissa tuotettiin voimalla -myös hiljaisissa ja herkissä biiseissä. Kaikki biisit tulivat ulos samanlaisella hymyilevällä naamalla ja jokainen sävel oli "laulettu erikseen" eli ei minkäänlaista legatoa tai sävelien sitomista toisiinsa. Loppukonsertissa oli omassa kurkussa ilkeä ja kuristava tunne -saan usein toisten lauluäänistä hyvin fyysisen tunteen omaan kurkkuun. Harvoin sanon että en jostain pitänyt, mutta nyt joudun niin toteamaan.

Jaatila oli hyvä ja paransi päivää ja mieltä kovasti. Tykkäsin ajatuksesta kovasti -erityisesti lopussa lavalle lentävästä kukkakimpusta. Ja oululaiset tanssii niin kovin nätisti. Me likes.

Tullikamarin pakkahuone on tansseille mahtava paikka. Kerrankin pääsee käyttämään oikein tilaa, eikä liikkeen laatu ole tilasta vaan valinnasta kiinni. Lisää tuollaisia tanssijuttuja.

Lauantaiaamun työpaja oli todella motivoiva ja mahtava kokemus. Petri Kauppinen opetti ja tunnin taso oli motivoiva. Tällä hetkellä alkaa olla vaikeaa saada haastavaa treeniä kansantanssista ellei halua matkustaa esim. Hollolaan. Tunti oli helpohko, mutta Kauppinen antoi alusta asti tyyliin ja asioiden erilaiseen suorittamisen liittyviä asioita ja korjauksia. Teimme tunnin lämpän (jesh!), valssia ja tasapainoa (pääsi käyttämään tilaa), enkeliskaa (en ole sitä koskaan tehnyt), lattianpoikki sarjoja esim. kivoja pyörintöjä ja hyppyjä (uutta matskua!) ja polskaan menevää sarjaa. Neljän tunnin lopuksi alkoi hieman puhti loppua kun oli tehnyt ihan täysiä koko ajan. Lisää tuollaista treeniä minulle!

Ja lisää maniasta myöhemmin. Nyt unta.

Joku osannut sanoa sen taas niin hyvin..

Minä ihmettelen muuttumista
elämässäni.
Olenko yhä se joka olen ollut?
Minä opin päästämään irti ja
kehittymään edelleen,
luopumaan tarkoin tietämisen pakosta
ja antamaan sijaa aavistuksille.

Joskus ihmettelen sitä,
mitä kerran olen uskonut,
ja kuinka olen elänyt
täysin vakuuttuneena ja itsevarmana.
Kun se kaikki minusta karisee,
kuka minä sitten olen?
Onko minussa olemassa ydin,
joka pysyy muuttumattomana?
Vai olenko syvimmiltäni se,
joksi alati muutun?

Minä ihmettelen muuttunutta muotoani
ja käsitän yhä syvemmin
etten ole staattinen,
että ihmisen ei ole pakko pysähtä paikoilleen.
Kasvu on mahdollisuus,
jonka voin valita.

-Ulrich Schaffer-

Nurmeksen leiri

Tuntuu, että monesta isosta tapahtumasta pitäisi kirjoittaa. Eipähän vaan ole tullut kirjoitetuksi.

Ensimmäinen oli varmaan keväällä gradun valmiiksi saaminen. Nyt on jäljellä enää 1,5 kuukautta harjoittelua ja kaksi esseetä. Sit tää olis maisteri.

Toinen kiva juttu kesällä oli nurmeksen leiri. Leirillä oli opettajina iso kasa todella hyviä opettajia. Jarmo Rastas opetti balettia ja vaikka olikin leirillä kipeänä saatiin opettamaan Päivi Mäki, joka toki kovasti vaikutuksen. Päiviltä sai joitain todella hyviä korjauksia, jotka vaan loksahtivat: "ai tätäkö ne balettiopettajat on yrittäneet tolkuttaa pitkin vuotta." jne.

Ari Numminen opetti tänä vuonna vain taso 2:n nykäriä, knne piti tietysti mennä. Tykkään edelleenkin Arin liiketyylistä ja tavasta käyttää painoa. Siinä on jotakin kovin maan läheistä ja minun silmääni tyyli näyttää hyvältä. Monien nykäriopettajien liiketyyli on jotenkin repivää ja sarjoista tulee sellainen pirstaleinen olo. Arin tunneilla tuntuu kuin nivelet olisi saaneet lisää öljyä. Tuntien jälkeen ei ole lihakset eikä nivelet kipeitä -ainoastaan väsyneet.

Jouni Prittinen opetti kansantanssia tänäkin vuonna. Tämän vuoden materiaali oli enemmän kansantanssia kuin viime vuonna. Tehtiin hambo- ja polkkakoreografiaa ja unkarilaista mesozegia (miten ikinä se sitten kirjoitetaankaan) ja ritkatempoa (ja en tiedä tämänkään kirjoitusasua). En tiedä mitä nykäritanssijat tykkäsivät trad:immasta tyylistä, mutta tosi nopeasti ne oppii. Mahtavaa katsoa kun lahjakkaat ihmiset tekee töitä. Ainut mitä kaikki eivät saaneet kohdalleen oli parikontakti pyörinnöissä. Soololajien tanssijat varmaan tottuvat käyttämään painoaan niin eritavalla, että painon antaminen toiselle ei toimi helposti. Monet tanssijoista, joita vein tuntuivat tykkäävän paritanssista. Onko tanssijoiden koulutuksessa esim. kontakti-improa?

Muutenkin leiri oli kovin kiva. Ei ollut ihan niin pihalla oleva olo konseptista kuin viime vuonna ja tuli olo, että sitä saattaa osatakin jotakin ihan pikkuisen. Kiva leiri. Ensi vuonna uudestaan.

Vielä on kesää jäljellä...

Eilen oli riipaisevan kaunis kesäpäivä.
Päivässä oli jo saapuman syksyn makua. Jotakin lähes epätoivoista, mutta kuitenkin hekumallista. Koko luonto oli kuin yrittäisi viimeistä päivää elää kesää kun vielä ehtii, vaikka puissa lehtien reunat jo punertavat. Silti mikään ei ollut surullista. Tälläisenä päivänä Katri Vala on varmasti kirjoittanut Kukkiva maa -runonsa. Tuli se ja erityisesti kaksi viimeistä säettä kovin vahvasti mieleen.

Elää, elää, elää!
Elää raivokkaasti elämän korkea hetki,
terälehdet äärimmilleen auenneina, elää ihanasti kukkien,
tuoksustansa, auringosta hourien -
huumaavasti, täyteläästi elää!

Mitä siitä, että kuolema tulee!
Mitä siitä, että monivärinen ihanuus
varisee kuihtuneena maahan.
Onhan kukittu kerta!

On jännää...

kuinka ihminen, jonka eteen olisi aiemmin tehnyt mitä tahansa, on muuttunut jossain vaiheessa vieraaksi tai jopa hieman vaivaannuttavaksi. Olisin aiemmin tehnyt pikkusiskopuoleni eteen lähes mitä tahansa ja teinkin. Hän on joutunut kokemaan paljon kovemman elämän kuin minä ja yritin tasoittaa hänen matkaansa ainakin omilla voimillani rakastamalla ja välittämällä. Sitten siskostani kasvoi teini ja hukassa oleva aikuinen (mikäli aikuisuudeksi lasketaan 18 ikävuotta). Hän teki liian monet ohari, haki apuani epätoivoisena ja katosi sitten kesken kaiken kun lähdin häntä auttamaan. Usein hän jätti minut miettimään onko hän enää hengissä väkivaltaisen miehen kanssa tappelemisen jäljiltä tai onko hän päässyt huoltoasemalta jonnekin turvaa kun häntä ei näkynyt. Laitoin välit poikki kun hän Ison Oharin jälkeen taas jälleen soitti apua, vaikka olin sanonut että seuraavaa kertaa ei tule.

Siitä on nyt kohta kaksi vuotta. Nyt siskoni on varovaisesti yrittänyt tehdä taas tuttavuutta soittelemalla muutaman kerran. Tämä on ollut mukavaa, koska tuntuu siltä että haluaisi tällä kertaa oikeasti yrittää olla järkevä ja ottaa toisetkin huomioon. Tänään vaan hän oli sitten entisensä. Siskoni osaa kyllä pyytää monia asioita, mutta kovin harvoin olen nähnyt hänen antavan itseltään. Havaitsi että en pidä siskostani. Oikeasti. Niin kamalalta kuin se tuntuukin, ajattelen hänen kanssaan puhuessani kuinka tuon ihmisen maailma voi olla tuollainen. Tekisi mieli melkein huutaa.

Tämä tuntuu hurjalta ehkä siksi, että toisen siskopuolen kanssa on ollut viime vuosina todella kivaa. Sisko on alkanut olla enemmän kaveri kuin pikkuinen huollettava sisko.

Varmasti hankalampi siskonikin osaa olla ihana ihminen. Ja hänessä on monia hyviä puolia. Tällä hetkellä painolastina on vain liian paljon menneisyyttä, että osaisin järkevästi suhtautua.

Niin mä kerran tieni aloin

Niin mä kerran tieni aloin, vaikka matka onkin jatkunut oikeasti jo pitkään.

Tuli viimein sellainen olo, että haluan tämän blogin vääntää kasaan. Vanhaan versioon en ole kirjoittanut vähään aikaan. Te, jotka vanhaa blogia olette lukeneet, tiedätte miksi tarve uudelle. Jostain syystä tämäkin sai otsikokseen runon. Tuo runo on kulkenut minun mukanani pitkään. Teininä se oli minusta hieno, koska se oli täynnä "elämän angstia" :oD. Opiskellessa se toimi, koska se jotenkin sopi yhteen matalan mielen kausiin. Nyt jostain syystä runo tuo mieleen ei niinkään ahdistusta ja tuskaa elämästä vaan enemmänkin jokapäiväisen elämän merkityksestä. Hmm. vaikeaa yrittää kuvailla. Elämä on välillä mukavaa, välillä tylsää, välillä masentavaa, mutta se on vain se hetki. Loppujen lopuksi minun elämäni on ihan kiva elämä. Nyt on ihan hyvä olla.

Niin mä kerran
tieni aloin,
niin mä kuljen:
paljain jaloin.

Avohaavat
syvät näissä
ammottavat
kantapäissä:

rystysihin
joka kiven
jäänyt niist' on
verta hiven.

-Mutta niinkuin
matkan aloin,
päätän myös sen:
paljain jaloin.

Silloinkin, kun
tuska syvin
viiltää, virkan:
-Näin on hyvin.

-Tapahtukoon
tahtos sinun,
Kohtaloni,
eikä minun.

-Uuno Kailas-