Päivässä oli jo saapuman syksyn makua. Jotakin lähes epätoivoista, mutta kuitenkin hekumallista. Koko luonto oli kuin yrittäisi viimeistä päivää elää kesää kun vielä ehtii, vaikka puissa lehtien reunat jo punertavat. Silti mikään ei ollut surullista. Tälläisenä päivänä Katri Vala on varmasti kirjoittanut Kukkiva maa -runonsa. Tuli se ja erityisesti kaksi viimeistä säettä kovin vahvasti mieleen.
Elää, elää, elää!
Elää raivokkaasti elämän korkea hetki,
terälehdet äärimmilleen auenneina, elää ihanasti kukkien,
tuoksustansa, auringosta hourien -
huumaavasti, täyteläästi elää!
Mitä siitä, että kuolema tulee!
Mitä siitä, että monivärinen ihanuus
varisee kuihtuneena maahan.
Onhan kukittu kerta!
2 comments:
Minulle tuli tästä taas mieleen Eino Leino, etenkin tuo viimeinen säkeistö:
Hymni tulelle
Ken tulta on, se tulta palvelkoon.
Ken maata on, se maahan maatukoon.
Mut kuka tahtoo nousta taivahille,
näin kaikuu kannelniekan virsi sille:
Mit' oomme me? Vain tuhkaa, tomua?
Ei aivan: Aatos nousee mullasta.
On kohtalosi kerran tuhkaks tulla,
mut siihen ast' on aika palaa sulla.
Mi palaa? Aine. Mikä polttaa sen?
Jumala, henki, tuli ikuinen.
On ihmis-onni olla kivihiiltä,
maan uumenissa unta pitkää piiltä,
herätä hehkuun, työhön, taisteloon,
kun Luoja kutsuu, luottaa aurinkoon,
toteuttaa vuosisatain unelmat,
joit' uinuneet on isät harmajat.
On elon aika lyhyt kullakin.
Siis palakaamme lieskoin leimuvin,
tulessa kohotkaamme korkealle!
Maa maahan jää, mut henki taivahalle.
t. Laura
Oi, tämä on mahtava! Ollut minun voimarunoni jo vuosia :)
T: Kaima :)
Post a Comment