Tylsää, tylsää. Oli niin tylsää...

Elämä on viime aikoina ollut tylsää. Tylsän ihmisen elämää.

Olen pohdiskellut useampaan otteeseen ja useammalta kantilta, että miksi kaikki tuntuu niin tylsältä ja varsinkin -miksi minä olen niin tylsä. Jostain kohtaa syksyä asti olen alkanut tuntemaan itseni yhä enemmän tylsäksi ihmiseksi. Mikään ei huvita, sosiaaliset tilaisuudet ovat jotenkin oudon tuntuisia ja koko ajan on olo, että ihmiset eivät pidä minusta tai heille olen aivan saman tekevä -koska olen niin tylsä tyyppi.

Olen tullut siihen tulokseen, että niin minä vähän olen ollutkin. Varsinkin loppusyksyn kiire töissä, useita kuukausia jatkunut univaje ja töissä kuluva sosiaalisuus, jota ei sitten riitä enää vapaalle, ovat tehneet minusta ihan oikeasti tylsemmän tyypin. Sosiaalisista tilanteista (varsinkin isomman porukan) ensimmäinen reagtio on "taasko" tai "tekisi mieli mieluummin koomata", kun ennen odotin samoja tilanteita. Itse tilanteissa jättäydyn mieluummin sivuun kuuntelemaan siinä missä ennen oli kivaa päästä kavereiden kanssa juttelemaan kaikesta mahdollisesta.

"Olen tylsä tyyppi" -olo on ahdistanut aika paljon talven aikana. Kuka sitä nyt haluaisi olla ihminen, jonka olemassaolo on yhdentekevää. Kyllä kaikki nuo vetäytymisolot ovat osa minua ja ihan normaaleja. Mutta se, että ei ole tehnyt mieli moneen kuukauteen oikeastaan muuta kuin vetäytyä, ei ole normaalia. Oloa helpotti kovasti se kun tajusin mistä se luultavasti johtuu, että koen oloni seurassa sellaiseksi kuin se on.

Asialle on mahdollista tehdä jotakin. Ainakin tähän asti (nyt viikon verran) olen onnistunut menemään nukkumaan viimeistään yhdeltätoista, kun herätys jokatapauksessa on 5.45. Sitä vielä harjoittelen, että osaisin jäädä koomaamaan kotiin kun on sen tarve. Tanssijamit tai bileet ei kuitenkaan ole kovin todennäköisesti "Ne legendaariset, kerran vuosisadassa bileet, joita ei vaan saa missata", kun eivät tähänkään mennessä ole merkkejä sellaisesta näyttäneet. Ihmisten kanssa ei tarvise puhua tai olla muuten sosiaalinen jos ei jaksa. Jos on valmiiksi olo, että olen tylsä, niin en menetä mitään jos käyttäydyn sillätavalla mikä olo on jo valmiiksi.

Ehkä tämä kaikinpuolinen väsymys tästä taittuu.

Nilkkailua 3

Kävin toisella ortopedilla melkein kuukausi sitten.
Ortopedin kertoma on vaatinut sulatteluaikaa. Ortopedi oli kovasti mukava ja asiantunteva ja oli erikoistunut nilkkoihin ja hoitanut paljon tanssijoita. Hän selitti miksi oli mitäkin mieltä nilkastani. Toisin kuin ensimmäinen ortopedi, joka olis sitä mieltä että fysioterapiaharjoitteilla nilkka saataisiin kuntoon, tämä totesi, että ei fysioterapia nilkkaani mitään auta. Nilkka linjaa ihan oikein (niin kuin fysioterapeuttinikin sanoi). Kuvissa nilkan luut ovat puhtaat ja mitään poksumiselle selittävää tekijää luissa ei näy. Nilkan takaosassa on alue, joka on vaikeasti tulkittavissa, mutta on ihan normaalin rajoissa. Poksumisen syynä on ortopedin mukaan jänteiden liian ahtaat tupet ja/tai kulkuväylät nilkoissa. Poksuminen on yleensä kivutonta, mutta minulla se jostain syystä ärtyy nopeasti kipeäksi. Elleivät oireet pahene, ei ole mitään syytä tähystää nilkkaa.

Tanssia saan harrastaa niin paljon "kuin viitsin itseäni kiusata". Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että balettia en tanssi enää koskaan. Puolentunnin nilkan ojentelu ärsyttää sen niin kipeäksi, että sillä ei tunnu hyvältä kävellä, siinä missä kansantanssin jälkeen nilkka palautuu seuraavaksi päiväksi "normaaliksi" ja sillä pystyy kävelemään normaalisti heti tanssin jälkeen. Ortopedi kehoitti laittamaan nilkkaan kylmää ja nostamaan sen koholle joka tunnin jälkeen. Loppuelämäni.

Lausunto tuntuu tuomiolta. Tämä on jotain, mikä pakottaa muuttamaan elämästäni ison osan totaalisesti. Toisaalta tiedän ja osaan nyt vähän ajan päästä myös hahmottaa sen oikeasti, että pahemmin olisi voinut käydä. En joudu lopettamaan tanssia kokonaan. Kuitenkin harmittaa se, kuinka ortopedille (ja itseasiassa molemmille ortopedeista) ei tuntunut vamma merkitsevän mitään kun en tehnyt tanssia työkseni. Tämä jälkimmäinen oli ymmärtäväinen ja mukava, mutta selitti vertailukohteena minulle edellisestä potilaasta, joka oli tanssija ja joutui pitkälle sairaslomalle kuulostaen siltä, että minä suren turhista. Olen samaa mieltä, että rajanveto riippuu vaivasta ja elämäntilanteesta ja että minun nilkkaani ei ehkä kannata tähystää, koska selitys näyttäisi olevan rakenteessa (elleivät oireet pahene selkeästi, kuten ortopedi sanoi). Mutta ei se silti ole minulle merkityksetöntä, että en pysty koskaan enää tanssimaan balettia. Jostain syystä se on ollut iso osa minua. Jotain mitä
Minä Teen.