Tästä blogista näyttää tulleen pahan oloni kaatopaikka. Suonette anteeksi.

Mistä aina

tulee niskaan kurjuus olot? Tänäänkin maailma on ihan ok ja hyvin, mutta se tuntuu kurjalta. Onko se jokin aivotoiminnan epätasapaino (tai tasapaino), että joskus vaan tuntuu kurjalta vaikka ei ole syytä. Vai onko se jokin alitajunnan reagtio johonkin satunnaiseen tapahtumaan, mitä tietoinen mieli ei vaan yhdistä. Olisi tänään mieli tehnyt jäädä nukkumaan koko päiväksi.

Jostain oudosta syystä

tuntuvat villakoirat tykkäävän asunnostani. Kolme päivää siivoamisen (jopa lattioiden pesun) jälkeen ne hiipivät koloistaan ja huutelevat keskeltä lattiaa iloisesti.

Loma on taivaallinen asia myös siitä, että ehtii siivoamaan. Tyttöjen illan tiskit tosin tuli tiskattua vasta tänään. Tyttöjen iltana oli kovasti kivaa. Meitä oli täällä viisi naista ja useita skumppapulloja yhdeksän tunnin ajan. Aika katosi jonnekin ja yhtäkkiä kello oli neljä yöllä. Oli valtavan kivaa ehtiä höpöttämään ja vellottamaan keskustelunaiheita ja vaahtoamaan asioita, vaikka perinteisiä tyttöjeniltaaiheita (miehet, meikit, vaatteet..) ei ollutkaan maisemissa.

Nyt se loma alkoi.
Taivaallista. Olen odottanut sitä kuin kuuta nousevaa. Ohjelmassa koomausta ja mitääntekemättömyyttä. Ainakin ensimmäisen viikon verran.
Lepo!

Miksi maailma on usein vaan niin vaikea?

Taasko maanantai ja sataa samaa rataa
viikot valuu ruumis hiljaa hajoaa
taasko maanantai ja sataa ansaan juuttuu maahan
sortuu syviin vesiin katoaa

Miksei loma jo tule

Joskus elämä on itkettävän ylitsepääsemättömän pelottavaa.

Pelottaa se, että optimismi loppuu. Pelottaa, että jossain pisteessä en jaksa enää yrittää, että en jaksa enää uskoa. Pelottaa, että siitä ei ole enää paluuta. Pelottaa, että optimismiin ei voi sen jälkeen enää palata. Pelottaa mitä maailma sen jälkeen on. Mitä sitten on kun voimat loppuu?