Kirje

Työpäivä alkoi tänään kovin hymyssä suin.

Avasin seitsemältä aamulla päiväkodin oven ja poimin postilaatikosta tipahtaneen lappusen. Vein vaatteet kaappiin ja ryhdyin avaamaan paperia. Siinä luki isoilla kirjaimilla päiväkodin nimi ja minun nimeni. Paperiin oli piirretty tyttö ja toiseen laitaan sormuksin koristettu käsi. Muu tila oli täytetty siististi kirjotetuilla numeroilla ja isolla kasalla laskutoimituksia (4-2=2 jne). Paperi oli kirje yhdeltä minun viime vuoden eskariltani. Kiinnitin sen kaappini oveen. Iltapäivällä rustailin tikkukirjaimilla tavuttaen kirjeen, jonka taittelin ja piirtelin sitten kirjekuoren näköiseksi osoitteineen ja postimerkkeineen. Meinasin viedä sen huomenna vastauksena postilaatikkoon kun tyttö asuu 100 m päässä päiväkodista.

Omia ajatuksia

Onpas kivaa. Tänään mietiskelin bussissa ihan vaan omia ajatuksia.
Bussimatkat töihin ja töistä ovat olleet koko työurani ajan hetkiä, jolloin ehdin olla itseni kanssa; Miettiä, haaveilla, pohtia vaikeita ja saada asioista otetta. Olen tykännyt tuosta pysähtymishetkestä joka päivässä. Viime aikoina, vaihtelevasti reilun puolen vuoden ajan bussimatkat ovat olleet ahdistavia. Vaikeat ja ahdistavat asiat ovat pyörineet päässä noidankehää ja siihen ei ole auttanut kirja tai musiikki tai vakaa päättäminen. Tänään, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan mietiskelin tanssiprojektia ja suunnittelin kuinka omaa roolia siinä ryhtyisi työstämään. Ihan huomaamatta. Jäi hyvä mieli.

Lainakissu

seikkailee ympäri kämppää ja nuuhkii asioiden kummallisuuksia.
Pörröisissä otuksissa on jotakin rentouttavaa. Kiva kissu.

Tällä hetkellä elämän päätavoite on olla ajattelematta yhtään mitään.
Aamuisin on aika vaikeaa päästä ylös sängystä. Pienet asiat tuntuvat isoilta. Töihin ei tekisi mieli lähteä, mutta toisaalta töissä on kiva olla, koska pääsee täysin toiseen maailmaan.

Sisarusrakkautta

Kun on riittävän paljon tullut maahan lyttääviä juttuja, ei oikein kestä uusia romahtamatta. Järki kertoo vielä miten asiat on, mutta tunteet eivät kestä. Tunteet ovat sitä mieltä, että huomista ei ole. Onneksi tuo olotila ei kestä loputtomasti. Matala perusvire aiheuttaa sen, että hyvän olon rakentamiseen menee aikaa ja se romahtaa kovin helposti. Se myös aiheuttaa sen, että aallonpohja on todella syvä kohdalle sattuessa.

Olen joskun todennut, että minun elämäni noudattaa Murphyn lakia. Kun jotain pahaa tapahtuu, niin sitten tapahtuu muutakin. Jossain on se sanonta, että niin suurta taakkaa ei lasketa hartioille, mitä ei jaksa kantaa (taisi olla kai raamattu). Olo on nyt kuin muurahaisella, jonka on vaan pyristeltävä selvitäkseen. Ei oikeasti jaksaisi, mutta ei ole muuta vaihtoehtoa koska litistyminen kiven alle on tapahtumassa ihan just.

Mentalnote: Älä vastaa väsyneenä puhelimeen.

Mustaa

Mä en nyt jaksais tätä elämää.

Nilkkailua

Kävin fysioterapeutilla.
Nilkka on poksunut reilu puoli vuotta ja noin puoli vuotta kipeästi. Juuri ennen täyttä nilkan ojennusta, tulee sen sisällä nuljahdus ja kuuluu poks. Jos nilkkaa ei ole rasittanut useampaan viikkoon mitenkään ei poksahdus satu. Jos sitä on rasittanut, on seisonut puolivarpailla tai varsinkaan tehnyt balettia yhden tunnin verran, on nilkka kipeä ojennettaessa ja turpoilee.

Fysioterapeutti tarkasti jänteet ja limapussit ja liikkuvuudet ja paineluarkuudet ja kaikki mahdolliset. Käski mennä ortopedille ja röntgenkuviin. Epäilyssä on, että nilkan sisällä on luupala. Tarkoittaa sitä, että vaihtoehtoina on baletin lopettaminen kokonaan tai leikkaus. Puhui kovasti siihen malliin, että leikkauksessa ei ole järkeä kun en tee balettia ammatikseni. Ymmärrän ihan. Sanoin kun se kysyi, että baletista pystyn luopumaan, kokonaan tanssimisesta en koskaan. Olisi itkettänyt.