... jaa. Ei se näköjään olekaan.

Katastrofiohi

Asioita on kai sovittu. Sovinto tehty. Vielä on kovin ruvella ja arvilla oleva olo. Lapsena kaikki parantui nopeammin.

Olin ennen sitä mieltä, että on olemassa happily ever after. Tietysti arjen normaalein vastoinkäymisin, mutta kuitenkin. Että voisi olla piste, jossa olisi kasvanut, kokenut, ymmärtänyt, taistellut riittävästi, että voisi elää loppuelämänsä jotakuinkin rauhallisesti ja onnellisena.

Meillä ehkä kuitenkin on vain tämä hetki. Jos olet onnellinen nyt; tässä hetkessä, tässä minuutissa, elä se kuin et olisi koskaan elänyt. Uusi katastrofi on odottamassa niskaan hyökkäämistä nurkan takana. Välillä miettii, että onko missään enää mitään järkeä.

Jäämme odottelemaan onnellisia hetkiä.

Sataa sataa ropisee

Kummallista miten vesisade vaikuttaa mieleen.

Tänään on ollut kovasti syksyolo. Toisaalta on nukuttanut kovasti. Sateella on ihanaa kaivautua kotona lämpimän viltin alle teemukin ja hyvän kirjan (tai tietokoneen) kanssa. Toisaalta taas tekee mieli kävellä läpi sateen ja antaa sen tippua päähän. Tänäänkin oli sateenvarjo mukana, mutta en taas sitä käyttänyt kun pätkän matkaa. Tykkään kävellä sateessa.

Vaikka väsyttää valon puute, niin olo on jollain tavalla erilainen kuin keväällä. Monille vaikeinta aikaa on syksy. Minulle se on yleensä ollut kevät. Tänään ei ollut oloa, että aamulla ei vaan saa noukittua itseään maailmaan.

Aika

Aikataulut on vaikeita.
Varsinkin tanssiopistojen. Olen nyt jo jonkin aikaa yrittänyt arpoa tanssiaikataulua eli balettitunteja, tanssiryhmän tunteja, muita menoja ja sosiaalisuutta. Kuinka paljon ja mitäkin haluan, kuinka saan ne kalenteriin ja miten jää aikaa myös olla tekemättä mitään. Sosiaalisuutta on ehdottomasti oltava edellisiä vuosia enemmän. Lupasin itselleni joskus, että kun gradusta ja harjoittelusta työn ohella selviän, niin sitten ehdin nähdä kavereita enemmän. Ja on ollut valtavan mukavaa raahata kavereita oluelle ja ehtiä istua ja höpöttää kunnolla. :o)

Lepoa

Tähän viikonloppuun on mahtunut lepoa. Olo on ihan hyvä. Hassua on, että lepoa on ollut koko ajan, mutta vasta nyt se alkaa tuntumaan levolta.
Ehkä se johtuu siinä, että nyt minä tiedän missä minä seison. Missä menevät minun rajat.

Leivoin pullaa ison kasan perjantaina. Hassua on kun toinen keittiössä suhaaja tykkää laittaa ruokaa ja tekee sen vaan niin Paljon Paremmin, niin minulle iskee leipominen. Osaan laittaa perusruokaa, mutta maustaminen menee vähän arpapelillä, enkä kovin usein innostu itsekseni kokkailemaan. Leipominen taas on aina kivaa ja soveltelen ja parantelen reseptejä koko ajan. Luulisi että ruoanlaitto ja leipominen käyttäisivät jotenkin samaa skilliä.

Ystävyys

Tiedättekö sen lämpimän tunteen kun ystävän kanssa nauraa? Tiedättekö miltä tuntuu kun on läheinen ystävä? Tiedättekö turvallisuuden kun on ystävä, jonka seurassa osaa olla oma itsensä? Tiedättekö miltä tuntuu kun voi luottaa johonkuhun?

Tiedättekö miltä tuntuu kun monen vuoden ystävyys vedetään jalkojen alta puolihuolimattomasti? Loukkaa enemmän kuin koskaan olisin osannut ajatella, että monen vuoden ystävyys on vedettävissä helposti pöntöstä alas. Mikään mennyt ei merkitse mitään. Kaikki on ollut valhetta.

Mutta en usko, että ystävyyttä kannattaa jatkaa jos ystävä kykenee sanomaan, että ystävyys, jaksaminen, monta kertaa willpon polttaminen toisen puolesta ei merkitse mitään. En usko, että ystävyys on ystävyyttä jos toinen kokee olevansa aina oikeassa. En usko, että ystävyyteen tuhlatut hetket ovat järkevästi kulutetut jos aina pitää puhua toisen kielellä, toisen termeillä, jos ystävä ei koskaan suostu puhumaan sinun kielelläsi. Jos edes yksittäisellä sanalla ei voi olla oikea merkitys sillä tavalla kuin sinä sen olet oppinut.

Joskus luulin, että ystävyys oli ystävyyttä. Hauskoja, kivoja, tärkeitä, kevyitä, nauravia, helppoja hetkiä oli ihmiselämän iloksi. Vaikeissa hetkissä ei kiinnostus toisella riittänyt.

Tästä blogista näyttää tulleen pahan oloni kaatopaikka. Suonette anteeksi.